Muutto ja uusvanhoja hevostuttavuuksia



Jo useamman kuukauden ajan minulla oli suunnitelmissa muuttaa lukuloman alkaessa tätini luokse Oulun lähelle asumaan, jotta saisin oikeasti keskittyä opiskeluun. Alunperin Readyn oli tietenkin tarkoitus lähteä mukaan. Tyttö olisi päässyt tallille, jossa se olisi saanut viettää päivät ulkona aamusta iltaan oikeassa laumassa ja treenipuitteetkin olisivat olleet kohdillaan maneesin, ison kentän ja maastojen kautta. Valitettavasti suunnitelmat eivät menneet ihan nappiin ja viime lauantaina pakkasin ainoastaan itseni tavaroiden kanssa autoon ja ajoin muutaman tunnin matkan uuteen kotiin. 


Jo lauantaina matkalla pysähdyin uudelle tallille, joka tosin on vuosien saatossa käynyt tutuksi lukuisten vierailujen myötä. Tallin omistajaperhe ovat tuttuja ja olen ratsastanutkin lähes kaikilla tallin hevosilla. SRL:n hyväksymänä ratsastuskouluna tallilla järjestetään ratsastustunteja pienryhmissä kuutena päivänä viikossa. Mukaan mahtuu kuitenkin tuntihevosten lisäksi myös yksityisiä ratsuja, joista yksi on tätini oma hevonen; jo aiemmin blogissa esiintynyt suomenhevostamma Tiltukka. Lauantaina kävinkin kevyesti ratsastamassa tamman ja jatkossakin minua tullaan näkemään Tiltukan selässä säännöllisesti. 


Eilen lähdin tallille mukaan katsomaan ja kuvaamaan tätini tuntia, mutta hieman yllättäen pääsinkin itse hevosen selkään! Onnekseni olin varustautunut tallikäyntiin ratsastushousuilla, joten varusteetkin olivat ainakin jossain määrin asianmukaiset. Vain alkuverryttelyn jälkeen yksi ratsastajista joutui keskeyttämään tunnin ja niinpä kävin hakemassa tallista lainakypärän ja hyppäsin vauhdista lämminveritamma Pikun kyytiin. Piku on rodustaan huolimatta miellyttävä ja osaava ratsu, sillä se on alusta alkaen koulutettu ammattilaisen toimesta ratsuksi. En muista olenko itse mennyt tammalla aiemmin, mutta alkutunnin säätämisen ja haparoinnin jälkeen sain hevosen liikkumaan ihan mallikelpoisesti ohjan ja pohkeen välissä, rentona ja kuulolla kaikissa askellajeissa. Hyvä mieli jäi siis ratsastuksesta ja mielelläni menen Pikulla uudelleenkin jatkossa. Nyt on opiskelutauko kuitenkin tehokkaasti käytetty ja ohi, joten palailen psykologian kirjojen pariin! 

Viimeiset hetket



Keskiviikkona 24.2.2016 herätyskelloni soi kello 7. Tiedättekö sen tunteen kun herää kammottavasta painajaisesta, huomaa olevansa hereillä ja saa viimein hengähtää helpotuksesta? Painajaisten täyttämä, katkonainen yöuneni päättyi juuri tällä tavalla -kunnes tajuntaani iskeytyi millaiseen päivään olinkaan silmäni aukaissut. Siinä hetkessä olisin mieluusti ottanut vastaan ne pahimmatkin painajaiseni, jos niiden avulla olisin välttynyt siltä painajaiselta joka minua oli muutaman tunnin kuluttua vastassa.



Astuin tallin ovista sisään kello 8. Eläinlääkärin tuloon oli tunti aikaa. Moni hevosista oli jo päässyt ulos nauttimaan talviaamusta, Ready ei koskaan enää päässyt tarhaan. Hain jo muutama päivä sitten suurimmaksi osin tyhjennetystä varustekaapista punaisen harjalaatikon ja tummansinisen edustusloimen. Ready oli yhtä kaunis ja kiukkuinen kuin aina ennenkin, olimmehan tulleet häiriköimään sen aamurutiineja. Kilon porkkanapussi kuitenkin toimi sopivana lahjuksena ja porkkanoita säännöllisin väliajoin syöttäen harjasin kauniin tammani viimeisen kerran ja hymähdin huvittuneesti sen irvistellessä loimen laitolle. Sakset sahasivat nopeasti poikki paksun tukon pitkiä häntäjouhia. Niistä syntyisi myöhemmin koru, jonka avulla voisin pitää Readyn aina lähellä.


Ihastelin hevostani karsinan kaltereiden läpi. Niin kaunis, voimakas, kiiltäväkarvainen. Vaikka tamma ei nytkään ollut ihan parhaimmassa kunnossa, oli ero kolmen vuoden takaiseen suuri. Muistelin sitä laihaa ja lihaksetonta kahdeksanvuotiasta jonka harja sojotti kolmeen ilmansuuntaan ja joka antoi koskea itseensä vain yhdellä tietyllä harjalla. Vaikka muista tarvikkeista voisinkin luopua, sitä harjaa en päästä käsistäni. Kuiskailin tammalleni kiitoksen ja rakkauden sanoja, silitin sen kiiltävää kaulaa ja yritin painaa mieleeni sen tuoksun. Kello löi yhdeksän. Kiinnitin tummansinisen ketjunarun Readyn vanhoihin kisapäitsiin, nappasin porkkanapussin loput kainalooni ja astelimme yhdessä ulos tallin ovesta.


Viimeistä kertaa kävelimme rinta rinnan kohti maneesia, jossa niin monet kerrat hyppäsimme toinen toistaan korkeampia esteitä, treenasimme hiki hatussa koulua ja pidimme hauskaa. Edellämme käveli eläinlääkäri apulaisineen. Maneesin pimeä oviaukko sai Readyn pysähtymään. Pyysin tammaa seuraamaan, se seurasi. Silmät kostuivat kyynelistä.


Loimi otettiin pois päältä ja porkkanapussin sisältö loppui samaa tahtia kuin eläinlääkärin rauhoitusaine levisi hevosen elimistöön. Readyn lihakset rentoutuivat, alahuuli antoi myöden maan vetovoimalle. Silitin tammani otsaa, siirsin otsatukan syrjään valkoisena hohtavan läsin edestä. Kiitin, kerroin rakastavani. Kanyyli oli nyt paikoillaan. Eläinlääkäri neuvoi minua varomaan ja tyhjensi kolme lääketuubia hevoseeni.


Ready huojui hetken aikaa paikoillaan, kaatui maahan, huokaisi raskaasti ja jäi paikoilleen makaamaan. Hetken kuluttua eläinlääkäri totesi hevosen kuolleeksi, vapautti kauniin pään päitsistä ja astui syrjään. Polvistuin rakkaan tammani viereen kyynelten valuessa pitkin kasvojani. Viimeiset silitykset, viimeinen suudelma turvan ruskealle tunnistustäplälle, viimeiset hyvästit. Ready nukkui pois rauhassa ja kauniisti, hetkeksi aurinko pilkisti esiin pilvien takaa.


Jää hyvästi rakas, jokin päivä näemme jälleen.

Oli aika


Elämässä on välillä tehtävä vaikeita päätöksiä. Readyn lopettaminen oli varmasti tähänastisista kaikkein kivuliain, mutta myös ehdottomasti oikea. Readyn oli aika lähteä. Viimeisten kuukausien, jopa vuosien aikana huoli tulevasta on ollut lähes poikkeuksetta jokapäiväistä. Ready antoi minulle enemmän kuin olisin koskaan osannut toivoakaan. Se näytti minulle niin hevosen omistamisen parhaat kuin pahimmatkin hetket ja siitä olen ikuisesti kiitollinen.

Readyn selässä sain nauttia kunniakierroksista, ruusukkeista ja onnistuneista esteradoista. Vastapainoksi jouduin kestämään myös putoamisia ja epäonnistumisia. Kehityimme molemmat paljon. Ready ei ensimmäisen vuotemme aikana suostunut selästä käsin peruuttamaan askeltakaan ilman pystyyn hyppäämistä, ja kielen kuolaimen päälle heittäminen oli jokapäiväistä. Tamma ei jaksanut työskennellä oikein ja sen työmoraali ei ollut kovinkaan korkealla. Vastalaukkaa saimme hädin tuskin ratsastettua muutaman askelen suoraa uraa pitkin, sekin epätasapainossa.


Lähes kolmen vuoden kuluttua oli muutos entiseen melkoinen. Hevonen ei enää lähtenyt töihin keskisormi pystyssä, vaan lähes aina mielellään ja yritti parhaansa myös sille vaikeiden asioiden kohdalla. Se oli saanut lihaksia ja oppinut kantamaan itseään paljon paremmin. Ready oppi luottamaan minuun ja käteeni niin paljon, että aiemmin kuiva ja kielen kanssa pelaava suu rauhoittui, rentoutui ja kielen heittäminen hävisi kokonaan. Peruutukset onnistuivat ongelmitta ja pystyimme työstämään vastalaukkaa niin suoralla uralla kuin ympyrälläkin. Hevonen tuntui lyhentyneen ainakin metrin. Pääsimme myös ratsastamaan kangilla onnistuneesti, jota en koskaan olisi uskonut tapahtuvan tämän hevosen kanssa. Ready sai kehuja laadukkaasta käynnistään ja tahdikkaista liikkeistään. Hetkittäin tunsin olevamme yhtä, pystyvämme mihin vain. Hyvinä päivinä Ready oli ratsastettavuudeltaan oikea unelma. 

Ready ei koskaan ollut mikään sylihevonen. Se ei nauttinut halailusta tai rapsuttelusta -paitsi välillä ihan vahingossa. Vasta loppuaikoina se antoi minun harjata sitä kumisualla ilman negatiivista reaktiota. Hellyydenosoitukset eivät siis tämän hevosen kohdalla olleet kovin yleisiä, eikä se laukannut hirnuen ja höristen tarhan portille vastaan -paitsi silloin kun sillä ei ollut muita hevoskavereita lähettyvillä. Aina välillä, täysin yllättäen se kuitenkin antoi jonkin pienen luottamuksenosoituksen: painoi päänsä hetkeksi syliini, hörisi hiljaa astuessani karsinaan tai ohitti pelottavan paikan rauhassa turpa kiinni selässäni. Ne hetket olivat minulle kultaakin kalliimpia.

Kuten kaikki yhteistä taivaltamme seuranneet varmasti tietävätkin, meitä todella koeteltiin Readyn terveyden osalta. Jo kaksi vuotta jatkunut epämääräisyys ja omituinen käyttäytyminen saivat selityksen vuosi sitten keväällä kun selän röntgentutkimuksessa löytyi Kissing Spines -syndrooma, eli okahaarakkeiden ahtauma useammassa nikamavälissä. Selkä ei kuitenkaan ollut ainoa paikka jossa muutoksia oli, sillä oikeasta etujalasta löytyi alkavaa nivelrikkoa, sekä molempien etujalkojen kavionivelissä oli pientä rappeumaa. Selkää hoidettiin kiropraktikoinnilla, hieronnalla, Back On Track -loimella, juoksutuksella sekä säännöllisellä venyttelyllä. Hetkittäin Ready liikkuikin hoitojen jälkeen paremmin ja odotukset tulevaisuuden suhteen olivat korkealla. Oikealla hoidolla mikään ei estäisi meitä hyppäämästä ja kilpailemasta jos oireet helpottuisivat. Tiedossa oli kuitenkin, että käytön kestäminen on täysin hevoskohtaista, eivätkä nämä vammat tule koskaan paranemaan.


Pian Ready alkoi jälleen liikkua epämääräisesti, hetkittäin jopa epäpuhtaasti. Ajoittain kompastellen ja varoen vuoroin etu-, vuoroin takajalkojaan. Seurasin tilannetta eläinlääkärin ohjeiden mukaan muutaman viikon ja syötin tammalle myös yhden kipulääkekuurin, jonka jälkeen liikkuminen paranikin hieman. Hierojan mukaan Ready oli kuitenkin pahemmassa jumissa kuin koskaan aiemmin, eikä olisi halunnut antaa koskea itseensä juuri lainkaan. Tämä kaikesta kävelystä ja venyttelyistä huolimatta. Varasin siis ajan klinikalle, sillä halusin vielä tarkistuttaa tilanteen.

Klinikalle menimmekin, mutta loppujen lopuksi tutkimukset kohdistuivat aivan eri vaivaan. Muutama päivä ennen klinikka-aikaa Ready nimittäin alkoi ontua rajusti vasenta takajalkaansa. Tamma ei pystynyt edes kääntymään karsinassa ympäri ja se käveli todella vaivalloisesti kavionkärjellään, varaamatta lainkaan painoa jalalle. Tutkimuksissa jalasta paljastui pinnallisen koukistajajänteen vamma, jonka paranemisennuste oli loppujen lopuksi kuitenkin hyvä. Syyskuussa saimmekin luvan palata normaaliin liikutukseen.


Tässä vaiheessa alkoi kuitenkin selvitä, että Readyn aktiivinen ratsun ura oli ohi. Sillä oli vaivaa selässä, molemmissa etujaloissa ja kaupan päälle vanha, joskin lievä, jännevaurio toisessa takajalassa. Esteet olin päättänyt jättää kokonaan, mutta halusin katsoa vielä talven yli kuinka tilanne lähtee etenemään. Selän osalta tutkimme jopa leikkauksen mahdollisuutta, mutta päädyin kuitenkin siihen ettei leikkausta tehdä, sillä sen hyödystä ei ollut mitään takeita ja toipuminen olisi vaatinut vielä lisää karsinalepoa ja kävelytystä, mitä tamman pää ei tulisi kestämään. Nyt talvi oli kuitenkin ohi, kevät kurkisteli jo oven takana ja Ready alkoi jälleen ontua. Hetkittäin saimme nauttia onnistumisista, hienoista ratsastuksista ja innoissaan töitä tekevästä hevosesta. Kaikki oli helppoa ja kivaa. Mutta juuri niin se maailmassa meneekin. On tyyntä, ja sitten myrsky iskee. Nivelrikkoa oli nyt molemmissa etujaloissa. Etujalkojen nivelrikko yhdistettynä selkäongelmiin ja jo rakenteelliseen etupainoisuuteen eivät ole hyvä yhdistelmä. Tästä eteenpäin kivut olisivat tulleet vain lisääntymään, oli aika päästää irti.

Kolme kaunista vuotta saimme viettää yhdessä. Se ei ollut lähellekään tarpeeksi, mutta sen verran aikaa me saimme ja olen siitä ikuisesti kiitollinen. Readyllä tulee aina olemaan korvaamaton paikka sydämessäni. En tule koskaan unohtamaan pientä punaista tähteäni, joka antoi ja opetti minulle niin paljon. Ready opetti minut oikeasti kuuntelemaan hevosta ja etsimään ongelmien perimmäiset syyt pelkän oireiden peittelyn sijaan. Ready antoi minulle hyvät eväät matkalle kohti kuuntelevaa, kunnioittavaa ratsastajaa ja ymmärsin kuinka vähän oikeasti tiedänkään, kuinka paljon opittavaa minulla on. Nyt oli tullut aika vielä yhdelle, sille kaikkein raskaimmalle hevosenomistajan oppitunnille. Oli aika tehdä rakkaalle ystävälle se viimeinen palvelus, päästää irti ennen kuin kivut ovat liian kovat. Silittää kiiltävää kaulaa vielä kerran, kuiskata korvaan viimeiset hyvästit ja olla vierellä loppuun saakka.

Parasta terapiaa


Ensinnäkin haluaisin lämpimästi kiittää kaikkia jotka ovat esittäneet osanottonsa joko täällä blogin puolella tai jotakin muuta kautta, olen muistamisista todella otettu. 


Huomasin että minulle oli tärkeää päästä heti Readyn poismenon jälkeen takaisin hevosen selkään ja kunnolla ratsastamaan. Onneksi minulla oli tällä viikolla ratsastettavana Riikka -niminen tamma, jonka selkään nousin myös keskiviikkona käytyäni ensin muutaman tunnin ajan kotona kasaamassa ajatuksia. Tyhjän karsinan näkeminen tallissa ja maneesiin astuminen aamun tapahtumien jälkeen toivat hieman yllättävälläkin tavalla tuntemuksia pintaan. Tiesinhän minä, ettei tuttuun tapaan nurkan takaa astuessani karsinassa enää odottaisi se oma tamma, mutta kai sitä jotenkin alitajuntaisesti tottumuksesta vilkaisi karsinaa kohden tarkistaakseen kaiken olevan kunnossa ja kun todellisuus iski vasten kasvoja, tuntui kuin koko keho olisi hetkeksi kouristunut kasaan. 


Kunnon ratsastus mielenkiintoisella uudella tuttavuudella kuitenkin vei ajatukset tehokkaasti pois murheista ja sain keskittyä täysin vain siihen mitä hevosen selässä tein. Tämän tamman kanssa sainkin keskittyä ihan joka askeleella siihen mitä tehdään ja miksi tehdään. Keskiviikkona oli ensimmäisen kokeilukerran vieraskoreus kadonnut ja muutaman kerran tamma testasi millaisella mielellä oikein olen selässä. Lopulta alkoi yhteistyö kuitenkin sujua ja tykkäsin jo tässä vaiheessa tammasta todella paljon! 


Torstaina jatkettiin treenejä ihan sileän työskentelyn merkeissä ja tämän ratsastuksen jälkeen hevonen oli totisesti sokeripalansa ansainnut! Minkäänlaista testailua ei enää ollut havaittavissa ja satunnaisista jännitysmomenteista huolimatta Riikka uskalsi hienosti rentoutua ja liikkua paremmin koko kropan läpi. Itsekin pystyin keskittymään enemmän siihen omaan olemiseen selässä ja yllätys yllätys, paremman istunnan myötä hevosen liikkuminenkin parani. Istunta ja vaikuttaminen kun tuntuvat nyt olevan ruosteessa pitkän valmennustauon jälkeen. Onneksi ensi viikosta alkaen pääsen tunneille vaihtelevilla hevosilla tarkan opettajan silmien alla vähintään kahdesti viikkoon. 


Tänään pääsimme tekemään hieman puomityöskentelyä. Tulimme todella helppoja ja yksinkertaisia tehtäviä ja Riikka tekikin kaiken hienosti ja innoissaan. Taaskaan mitään ylimääräistä pelleilyä ei näkynyt, mutta koko päivän tamma oli ollut hieman jännittynyt, joten ihan niin rentoa ei meno ollut kuin edellispäivänä. Tärkeintä kuitenkin oli, että hevonen teki asiat mielellään ja oli hyvällä asenteella ylittämässä puomeja! Omalta osaltanikin viime puomikerrasta on ihan luvattoman kauan aikaa, joten oli hienoa päästä taas vähän testailemaan omaa silmää lähestymisten osalta. Minulla ainakin oli ihan hurjan kivaa ja tästä hevosesta tulee varmasti vielä todella hieno. Kuvista ja hevosen lainasta suurkiitos Sonjalle!

Kiitos kaikesta



Red Star De Talma
1.3.2005 - 24.2.2016

Ready nukkui pois tänä aamuna kauniisti ja rauhassa kotitallillaan. Kuten ensimmäisenä yhteisenä päivänämme lupasin, olin vierellä loppuun asti, saattamassa rakkaimpani viimeiselle matkalleen kohti vihreämpiä laidunmaita. Kirjoitan enemmän kun siihen pystyn, vielä suru on liian suuri. Nyt pieni punaiseni saa laukata ilman kipuja ja loistaa minulle kaikkein kirkkaimpana tähtenä taivaalla. 

Lepää rauhassa rakas


How lucky am I to have something, 
that makes saying goodbye so hard

My champion







Jälleen kerran klinikalle


Kuten otsikko jo kertookin, ei elämämme vieläkään ole ruusuilla tanssimista. Edellisessä postauksessa mainitsemani takaosan epämääräisyys meni päivässä ohi ja sen jälkeen Ready liikkuikin hyvin ja mielellään reilun viikon verran. Viime perjantaina tallilta löytyi kuitenkin jälleen kerran ontuva hevonen ja viime päivien aikana liikkuminen ei ainakaan ole helpottunut. Mikään jalka ei ole turvonnut, aristava tai lämmin, kaviopulssia ei tunnu, enkä löydä mistään muualtakaan mitään selvää vikaa. Selkä ei tunnu omaan käteeni tavallista kipeämmältä, joten nyt on vaikea arvailla mistä epäpuhtaus johtuu. Liikkuminen ainakin tuntuu vain pahentavan ontumista. Onneksi saimme läheiselle klinikalle ajan tutulle eläinlääkärille jo keskiviikoksi, joten saamme toivon mukaan hieman selvyyttä tilanteeseen. 


Hevosen sairastaminen ei koskaan ole helppoa, varsinkaan kun siitä ei tule loppua. Viimeisen vuoden aikana hevoseni on ollut käyttökunnossa yhteenlaskettuna kolmisen kuukautta. Tiedänhän minä, etteivät Readyn selkävauriot ja alkavat jalkaongelmat koskaan parane, mutta silti haluaisin uskoa parempaan huomiseen. Jos vielä vähän aikaa katsotaan, kerran vielä yritetään? On vielä siedettävää teoriassa ajatella rakkaasta luopumista, mutta entä sitten kun sen aika oikeasti tulee? Miltä tuntuu kun tallissa ei odotakaan se kaikkein kaunein, pieni punainen tammani? Mitä tehdä sitten, kun en enää koskaan voi tuntea tuttua, silkkistä karvaa käsiä vasten tai hevosen hamuilevia huulia takin hihalla. Miten jatkaa eteenpäin kun ei koskaan enää saa istua sen oman hevosen tutussa ja turvallisessa keinuhevoslaukassa? 


Toivon koko sydämestäni, että vielä hetken aikaa saisimme kulkea samaa matkaa. Viettää vielä yhden yhteisen kesän. Nauttia maastolaukoista, meressä kahlailusta, rauhallisista kesäpäivistä laitumen reunalla ja hikisistä koulutreeneistä kentällä. Voihan olla, että näin käykin. Kuka tietää, saattaahan meillä kaikesta huolimatta olla edessämme vielä monen monituista yhteistä vuotta. Nyt onkin syytä pitää oma pää kylmänä, viedä hevonen keskiviikkona klinikalle ja toivoa hyviä uutisia.